Minun yhteiskunnallisen herännäisyyteni aikana etenkin viime vuodet ovat olleet merkittäviä- merkittäviä huolestuttavalla tavalla. Hyvinvointiyhteiskunta on alkanut kääntyä itseään vastaan. Vuosi vuodelta erilaiset tulonsiirrot jatkavat kasvamistaan. Merkittävimpinä tulonsiirtoina voisin mainita vaikkapa alati kasvavat toimeentulo- ja asumistukien määrät. Esimerkiksi asumistuen saajien määrä on ollut viime vuoden lopussa suurempi kuin koskaan aiemmin – ja joka neljännellä asumistuensaajalla on ollut palkkatuloja! Nyt ollaan lähestymässä sitä lakipistettä että kohta pieni-tai keskituloisen ei olisi enää oikeasti järkevää tehdä työtä. Progressiivinen verotus ja julkisten palveluiden progressiiviset maksut pitävät huolen siitä, että elämänlaatu ei automaattisesti kohene työssäkäynnin myötä ainakaan rahallisesti mitattuna.
Työntekeminenkään ei ole lainkaan ilmaista. Haja-asutusalueella asuvat ovat lähes tyystin vailla julkista liikennettä. Monet yhteiskunnan osa-alueet ovat toiminnassa tauotta 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. Oman auton omistaminen on monelle välttämättömyys sujuvan arjen pyörittämiseksi ja työssäkäynnin mahdollistamiseksi. Yksityisautoilija maksaa Suomessa tuhansia euroja välittömiä ja välillisiä veroja ja veroluonteisia maksuja. Oman auton omistaminenkaan ei ole lainkaan taloudellisesti järkevää, mutta se on kuitenkin välttämätöntä.
Suomalaiset ovat määrätietoisesti aikanaan rakentaneet tämän hyvinvointiyhteiskunnan kovalla työllä. Heikommassa asemassa olevien ja haastaviin elämäntilanteisiin joutuvien avuksi rakennetun turvaverkon maksavat työntekijät. Työntekoa ei voida tehdä kannattamattomaksi nostamalla verotusta, maksuja ja etuuksia. Viiden ja puolen miljoonan väestöluvulla ei yksinkertaisesti voida koko maailmaa pelastaa, vaikka olemme maailman kansalaisia ja joidenkin mielestä kovalla työllä rakennetun järjestelmän hedelmät kuuluisivat kaikille.

 

Tuorein, valtavan suuri rahareikä on muodostunut turvapaikanhakijoista jotka eivät lainkaan mukaan ole oikeutettuja turvapaikkaan. Kansainvälisten säädösten mukaan sota ei kamaluudestaan huolimatta oikeuta turvapaikkaan. Korkeamman elintason perässä lähteneet nuoret miehet kuormittavat entisestään hyvinvointiyhteiskuntaamme, jonka kantokyvyn rajat on jo ylitetty. Maahanmuuttopolitiikkaan liittyvä arvomaailma ja moraalis-eettinen keskustelu on oma laaja aiheensa, jonka ohella on kyettävä rationaaliseenkin ajatteluun. Yhdestä kakusta ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Mielestäni suomalaisten päättäjien tehtävänä on tehdä päätöksiä suomalaisten parhaaksi ja taata se, että hyvinvointiyhteiskuntamme ei romahda. Nykyisessä tulehtuneessa keskusteluilmapiirissä rasismin ja maahanmuuttopolitiikan välinen ero on kuin veteen piirretty viiva.